23.6.2008 Tervetuloa Japaniin, protestoijat!
06.07.2008 Sakamoto Thaimaan lasten asialla
08.07.2008 Junoa paremmaksi
10.07.2008
Jumalan palapeliä
11.07.2008 Asadoran nuorennusleikkaus?
01.10.2008 1990-luvun poika ja tyttö
02.11.2008
Skandaaleja ja tyylirättejä
Sex and the City lienee ollut osavaikuttajana TBS-TV-kanavan tämän syksyn draamasarjan, Scandal , synnyttämisessä. Sarjan päärooleissa on neljä hyvännäköistä naista (mukana lempparinäyttelijäni Suzuki Kyoka ja Momoi Kaori), joilla on tietysti myös aina päällään hyvännäköistä relettä. Yhteistä on myös paikoitellen 1. persoonassa tapahtuva kertojanääni. Vielä läheisempi yhteyskin on: sarjan julisteen on suunnitellut Sinkkuelämän stylisti Patricia Field. Vaikutus näkynee oheisessa linkissä:
http://www.tbs.co.jp/scandal2008/
Skandaalin naiset eivät kuitenkaan ole sinkkuja, vaan kaikki naimisissa, tosin onnettomasti. Kotiriitelykohtausten lisäksi mukana on rikosjännärijuoni ja siitä seuraavia mediaskandaaleja, kun naiset alkavat tutkia kadonneen ystävänsä Risakon mysteeriä - tässä siis on lainattu hieman Täydellisten naisten lähtöpremissiä. Draaman nimen mukainen skandaali syntyy siitä, että ensimmäisessä jaksossa Risako kutsuu kaikki neljä naista juhlistamaan tulevaa avioliittoaan julkkiksen kanssa, ja keksii pelin, jossa kaikkien viiden on mentävä kaupungille, iskettävä joku mies ja tuotava tämä bilettämään yhdessä. Neljä päähenkilöä palaavat, mutta Risako ei koskaan, mistä seuraa mediaa kutkuttava skandaali - mikä ei naisten aviomiehiä ilahduta Sarja on jo koukuttanut minut, ja perus-Japani-draamasta välillä poikkeava, leikittelevä kuvaus- ja kerrontatyyli ilahduttaa.
01.10.2008
1900-LUVUN POIKIA JA TYTTÖ
Tänään on "eiga no hi" eli elokuvan päivä, kuten joka kuukauden 1. päivä on, silloin pääsee 1000 jenillä leffaan. Niinpä menin katsastamaan Tokion tietääkseni toisen oikean multipleksin eli Shinjukun Wald 9:n, ja siellä pyörivän 20seiki shonen eli 20th Century Boys-elokuvan. Leffateatterissa oli valtavasti ala- ja keskikouluikäisiä, joita leffan takaumat päähenkilöiden lapsuuteen lienevät houkutelleet paikalle. 20seiki shonen perustuu Kodansha-palkinnon saaneeseen mangaan, ja sen tuotantoon on laitettu Japanin filmiteollisuuden tämän vuoden suurin budjetti. Kuvauksia on tehty Japanin lisäksi mm. Thaimaassa ja Lontoossa, ja rakenneltu ihme härveli, joka hyökkää elokuvan lopussa Tokioon. Näyttelijäkaartikin on suuri. Tämä tulee epäilemättä olemaan vuoden box office -hitti, ja elokuvaa mainostetaan harva se päivä TVssä. Homma ei edes lopu tähän, vaan ensi vuoden tammikuussa pläjäytetään kankaille jatko-osa, ja tänään näkemäni loppuikin tuttuihin sanoihin "to be continued". Ja kun homma on ammattitaidolla tehty ja tosi viihdyttävä, ei ollut vaikeaa istua 2h 20 min teatterissa - varsinkin kun Waldin penkit ovat mukavammat kuin monessa muussa japanilaisleffateatterissa.
Elokuvan on varmaan joku ohjannutkin - aivan oikein, Trick-leffoja aiemmin väsännyt Tsutsumi Yukihiko. Ohjaaja ja hänen auteur-näkemyksensä ei nyt kuitenkaan ole se pointti, vaan paljon materiaalia sisältävä alkuteos, tunnetut ja rooleihin hyvin sopivat näyttelijät ja hyvin sekoitetusti toimintaa ja nostalgiaa. Leffa liikkuu kolmessa tasossa: 1990-luvun lopulla päähenkilö Kenji on rockmuusikon uraakin nuorempana yrittänyt 40+-vee mies, joka on päätynyt työskentelemään perheensä omistamassa convenience storessa. Hän menee luokkakokoukseen ja tapaa vanhoja kavereitaan, joiden kanssa ihmettelee joka paikassa esiin pulpahtavaa käsi-silmä-merkkiä, jonka piti olla alakouluaikaisen kahdeksan pojan ja yhden tytön muodostaman kaveriporukan salaisuus. Saman aikaan maailmalla leviää omituinen tappava viirus ja outo, kaveriporukan merkin ominut uskonlahko saa alati uusia jäseniä. Kevyesti nostalgisena lapsuudenmuisteluna alkanut elokuva muuttuu vakavammaksi, ja yliluonnollisia elementtejä astuu kuvaan. Pian kaveriporukan seitsemän jäljelle jäänyttä kokoavat rivinsä kuin seitsemän samuraita ikään, ja alkavat taistelun tuntematonta, naamiota kantavaa uhkaa vastaan. Homma jatkuu kakkososassa vuonna 2015, jolloin Kenjin sisarentytär Kanna on parikymppinen.
11.07.2008
Asadoran nuorennusleikkaus?
NHK, tuo Japanin YLE on viime aikoina tuntunut kokeilevan nuorempaan katsojakuntaan vetoavalla ohjelmistolla, jota esitetään puolenyön jälkeen. Ohjelmissa on esitelty esimerkiksi muotia ja ja Tokion trendejä.
Myös Asadora eli aamujatkodraama on astunut usein hyvin perinteisistä aiheistaan nykypäivään. 15-minuutin jaksoissa maanantaista lauantaihin saakka esitettävä jatkosarja lanseerattiin 1961, ja siitä saakka 150 jaksoa eli puoli vuotta (joskus myös koko vuoden) kestävä jatkosarja on ollut yksi Japanin TVn instituutioita.
Sarjan päähenkilö on aina nuori nainen, joka sarjan myötä vanhenee ja kasvaa aikuisuuteen. Usein asadoran kertomus kattaa vuosia, jopa vuosikymmeniä, ja sijoittuu menneeseen historiaan, kattaen useissa sarjoissa mm. sota-ajan ta muuta showa-ajan Japania. Sarja on myös ollut lanseerauslauta monille tunnetuille naisnäyttelijöille. NHKllä oli pitkään perinne, että sarjan päärooliin haettiin koekuvausten kautta tuntematon uusi näyttelijäkasvo, mutta käytäntö muuttui viime vuonna jo useita elokuvia tehneen Miyazaki Aoin (kts. Yami no kodomotachi) pestaamisella konserttipianistiksi sota-aikana halajavan nuoren naisen rooliin.
 |
Maaliskuussa alkanut uusin asadora Hitomi on taas yllättäen täysin nykyaikaistarina. Hitomi (Eikura Nana) on sapporolainen parikymppinen nainen, joka haaveilee hiphoptanssijan urasta. Hän tulee Tokioon pyrkimään tanssikouluun ja päättää jäädä asumaan sinne isoisälleen, jotta voi auttaa tätä kasvattamaan isoisän kolme kasvattilasta. Hitomi on osa-aikatöissä izakaya-ravintolassa ja käy tanssitunneilla. Juonenkäänteitä aiheuttavat yllättäen kuvioon mukaantulevat kasvattilasten oikeat vanhemmat, Hitomin yritykset saada pystyyn tanssiryhmä koetansseja varten ja tanssikeikkaa (kolmen tytön muodostama kissatanssitrio esiintyy tavarataloissa ja hotelleissa), isoisän joutuminen sairaalaan telottuaan jalkansa ja varmaan vielä paljon muutakin - onhan vielä puolet episodeista jäljellä. Muutama mukava hiphoptanssikohtauskin on nähty, ja pääosanesittäjä lienee oikeastikin joutunut ottamaan jokusen tanssitunnin selviytyäkseen kuvauksista. |
Rytke-elokuvafanien suosikkiohjaaja Miike Takashilta pyörii parhaillaan Japanin leffateattereissa Kamisama no pazuru eli God's Puzzle -niminen elokuva. Leffa kuuluu Miiken nuoriso-orientoituneiseen tuotantoon, päähenkilönä sähkökitaraa rämpyttävä ja sushibaarissa harjoitteleva ei niin välkkynä pidetty nuorimies Motokazu, jolla on fiksumpi fysiikkaa yliopistossa opiskeleva identtinen kaksoisveli (sopivasti rämäpäisen oloinen nuorisosuosikki Ichihara Hayato molemmissa rooleissa). Kun fiksu veli lähtee etsimään elämän tarkoitusta Intiaan, hän pyytää Motokazua näyttämään naamaansa yliopiston fyssan gradusemmassa, jottei professori tajuaisi hänen poissaoloaan.
Motokazu saapuu yliopistolle mielestään asianmukaisesti Einstein-teepaitaan pukeutuneena (yhtä so-not-cool kun käyttää I Love NYC-teepaitaa Nykin matkalla, kuten seminaaritoveri ohjeistaa). Professori antaa hänelle ensimmäiseksi tehtäväksi houkutella seminaariin yliopisto-drop-out, lapsinero fysiikantutkija Saraka. Motokazu visitoi Sarakan tietokonelabraksi muuntuneessa kodissa, ja innostuu Sarakan maailmansynty- ja big bang-puheista niin, että proffan tiedustellessa Motokazun tutkielmateemaa, tämä ilmoittaa rehvakkaasti ajatelleensa luoda pikkasen lisää avaruutta. Ilmoitus herättää luonnollisesti ivanaurua seminaarilaisissa, lukuunottamatta Sarakaa, joka ottaa asian niin tosissaan, että onnistuu jopa katkaisemaan sähköt koko Tokiosta avaruudenluontikokeiluillaan.
Miiken lisäksi leffan takana on tuottaja Kadokawa Haruki. Mies on tunnetun kirjankustannusyhtiö Kadokawan nuorempaa sukupolvea, ja hän toi 80-90-luvuilla multimediahitti-idean Japanin elokuva-alalle. Hän alkoi tuottaa elokuvia, jotka perustuivat Kadokawan julkaisemiin bestseller-romaaneihin, ja kun lisäksi yhtiö julkaisi leffan musiikin levynä, olikin multilevel-markkinointikonsepti taattu. Kadokawa tuottikin useita hittielokuvia, kunnes palatessaan Havaijilta lomailemasta kärähti Naritan tullissa kokaiinin salakuljetusyrityksestä ja joutui jokuseksi vuodeksi tiilenpäitä lukemaan. Vankilassa hän väittää hallusinoineensa (:D) avaruuden syntyjä syviä, minkä takia siis God's Puzzle tarttui hänen tuotantohaarukkaansa nyt, kun mies on taas vapaalla jalalla.
Miikemäistä rytkettä riittää sopivasti, joten lievähkö teiniromanssiteemakaan ei väännä kokonaisuutta liian imeläksi.
Amerikkalainen indie-hitti Juno kuvaa 16-vuotiasta koulutyttöä, joka tulee raskaaksi ja päättää synnyttää lapsen ja antaa sen adoptioon. Japanilainen Hagiuda Koji pistää vielä paremmaksi: hänen Kodomo no kodomo (sananmukaisesti "Lapsen lapsi") -elokuvansa päähenkilö on 11-vuotias Haruna, joka pamahtaa paksuksi vehtailtuaan aika lapsellisen viattomasti luokkakaverinsa Hiron kanssa. Haruna ei edes tajua olevansa raskaana, ennenkuin Harunan luokan uusi naisopettaja ja luokanvalvoja pitää seksuaalivalistustunnin - paikkakunnan vanhempainkokouksen kauhuksi.
 |
Varhaisteinin raskauden lisäksi elokuvan teemana on lasten ja aikuisten maailman välinen kuilu. Kun Harunan ja hänen luokkakaverinsa yrityksistä huolimatta opettaja ei suostu kuuntelemaan tyttöjen hätää, Haruna päättää salata koko raskauden vanhemmiltaan - pelotteena lienee myös Harunan isosiskon parhaan ystävän salaa tekemä abortti. Kukaan kylän aikuisista, sen enempää opettajat kuin vanhemmatkaan, ei tajua Harunan pullistuvan mahan ja valtavan ruokahalun syytä, lukuunottamatta Harunan dementoitunutta isoisää, jonka höpinöitä kukaan ei kuuntele. Vähitellen koko Harunan luokka saa tietää salaisuuden ja he myös pitävät sen omana tietonaan, aina raskauden viimeisille ajoille saakka. Kodomo no kodomo perustuu samannimiseen mangaan, ja Harunan roolin uskottavasti näyttelevä Amari Haruna, joka valittiin rooliin 400 lapsen koekuvauksista. Elokuva kuvattiin Akitan läänissä, jonka neljä vuodenaikaa kuvastavat hienosti yhtä uskomatonta vuotta Harunan elämässä. |
06.07.2008
SAKAMOTO THAIMAAN LASTEN ASIALLA
Sakamoto Junji kuvaa uusimmassa elokuvassa Yami no kodomotachi (Children of the Dark) Thaimaassa tapahtuvaa lasten hyväksikäyttöä. Osansa shokeeraavasta kuvauksesta saavat niin seksibisnekseen uhratut lapset kuin laiton elimensiirtobisneskin.
Osakan työläiskaupunginosa Sakaissa 1957 syntynyt Sakamoto on tehnyt elokuvia monessa lajityypissä. Esimerkiksi Kono Yo No Soto E: Club Shinchugun (Out of This World, 2004) loi Japanin sodanjälkeisen jazz-skenen uusiksi. Kao (Face, 2000) oli horror. Vuonna 1994 kuvattu Tokarev jo liippasi hieman Yami no kodomotachin teemoja, koska se alkaa päähenkilöpariskunnan lapsen kidnappauksella. Samalla tavalla myös molempien elokuvien käsikirjoitukset on rakennettu siten, että jossain vaiheessa on yllättävä käänne, joka muuttaa katsojan suhtautumisen päähenkilöihin. Yamin kaltaisen raskaan elokuvan jälkeen Sakamoto palaa kevyempiin tunnelmiin Chameleonissa, jota parhaillaan kuvaa.
Yami no kodomotachi on kuvattu suureksi osaksi Thaimaassa, lukuunottamatta yhtä päähenkilöiden pikaista matkaa takaisin Japaniin. Toinen päähenkilöistä on sanomalehtireportteri Nanbu, joka on saa vihjeen, että kuuluisa huippukirurgi käyttää elimensiirtoleikkauksiin elävien lasten elimiä, minkä jälkeen elimiä luovuttavat lapset tapetaan. Reportterin tutkimassa tapauksessa uutta maksaa on odottamassa japanilainen pikkupoika. Reportteri ja Thaimaaseen elokuvan alussa saapuva nuori nainen, vapaaehtois-NPO-työntekijä ovat molemmat työnsä kautta saman tapauksen jäljillä, ja yrittävät taivuttaa japanilaista perhettä luopumaan leikkauksesta. Perheen vanhemmat kuitenkin vetoavat siihen, että ilman leikkausta heidän poikansa eläisi vain puoli vuotta, eikä heille ole kerrottu mistä uusi maksa tulee. Mielenkiintoinen dilemma siis: pitääkö kehitysmaan lapsen kuolla, jotta oma lapsi eläisi?
Sakamoto on luonut Thaimaassa hyvin autenttisen, välillä miltei dokumentaarisen näköistä kuvaa, ja thaimaalaiset näyttelijät, niin lapset kuin heitä turisteille ja sairaalaan kauppaavan thaimaalaismiehen roolin näyttelevä Prapadon Suwannabang tekevät Sakamoton ohjauksessa uskomattoman autenttisen ja naturalistisen tuntuiset roolisuoritukset. Coolina nuorisosuosikkina TV-draamoissa uransa aloittanut Eguchi Yosuke tekee rohkean roolin reportterina vakavassa elokuvassa, ja ihanteelliseksi NPO-työntekijäksi istuu erinomaisesti vakavanoloinen Miyazaki Aoi, joka debytoi teini-ikäisenä Aoyama Shinjin Eureka-elokuvassa.
Yang Seok-il'n alkuperäiskirja on kuulemma vielä rankempi kuin elokuva (joka sekin aiheuttaa pahanolon loppupäiväksi), eikä monia sen pahimpia kohtauksia voitu kuvata lakiteknisten syiden takia. Yangia on kritisoitu siitä, että reporttikirjoissaan hän käyttää äärimmäisiä kärsimyksiä saadakseen asiansa perille - ja aivan varmasti tämäkin elokuva tulee saamaan osakseen monenlaista kommenttia. Japaninkorealaisen Yangin kirjojen pohjalta on aiemmin tehnyt kaksi elokuvaa niinikään japaninkorealainen ohjaaja Sai Yoichi (Tsuki ha docchi ni dete iru/All Under the Moon ja Chi to hone/Blood and Bone, jotka molemmat on nähty Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaaleilla Helsingissä).
Yami no kodomotachin voi katsoa kuuluvan reportterigenreen, mistä lajityypistä tunnetaan paremmin länsimaiset elokuvat, kuten Rakkaus veitsenterällä, Kuoleman kentät, Salvador ja niin edelleen. Monet kohtaukset keskittyvät Nanbun ja häntä avustavan freelancevalokuvaaja Otowan retkiin pimeyden ytimeen ja niihin vaaroihin joita he joutuvat reportterinkutsumustaan noudattaessaan kohtaamaan. Reportterien osakseen saamat pieksämiset ovat kuitenkin pientä verrattuna lasten kohtaloon: erimaalaisten pedofiilien tarpeisiin taipumista, AIDSiin sairastuneena jätesäkissä elävältä jätteidenkeräysauton lavalle heitettynä ja elimensiirtoluovuttajana tapettuna. Elokuva nostaa myös lopussa kirjaimellisesti peilin päähenkilöiden ja samalla myös katsojan eteen: oletko viaton vai syyllinen näiden lasten kärsimyksiin?
Näkemäni pressiskriinauksen (lehdistönäytös) jälkeen kyselin Yami no kodomotachin levitysyhtiön edustajalta, onko elokuva menossa ulkomaisille festivaaleille. Karlovy Vary esittää sen elokuussa, mutta levittäjä kertoi elokuvaa tyrkytetyn sitä ennen Berliinin ja Cannesin festivaaleille,joille kummallekaan se ei kelvannut. Levittäjä itse arveli syyksi sitä, että elokuvassa saksalaiset ja ranskalaiset pedofiilituristit näytetään erityisen pahassa valossa.
Yami no kodomotachin japanilainen kotisivu:
23.6.2008
Tervetuloa Japaniin, protestoijat!
Kuten kansainvälistä politiikkaa seuraavat Aasian ystävät ovat havainneet, G8-kokous pidetään pian, heinäkuun alkupuolella Hokkaidolla. G8-maiden johdon lisäksi paikalle odotetaan runsaasti G8-vastaisen liikkeen jäsenistöä sekä median edustajia. Japanin G8-kriittinen mediaväki onkin laittamassa pystyyn erityisiä mediakeskuksia valtamediaan pääsemättömän tiedon levittämiseksi ja palvelemaan lehdistöä, jotka haluavat kertoa myös G8-kriittisistä äänistä.
Mediapuolen valmistautumisesta järjestettiin 21.6. erityinen tapahtuma Tokion Foreign Correspondents' Clubilla. Paikalla oli alustajana japanilaisen elokuvan tutkija Jonathan M. Hall, ja G8-kriittisen liikkeen mediapuolen edustajina Meiji Gakuin -yliopiston luennoitsija, elokuvakriitikko ja media-aktivisti Hirasawa Go, joka kertoi mediapisteiden pystyynpanemisesta, ja elokuvantekijä Tsuchiya Yutaka (jonka dokumentti The New God/Atarashii kamisama on nähty Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalilla). Tsuchiya tulee toimimaan Hokkaidolla videopuolen vastaavana. Lisäksi kriittisiä ääniä levitetään radion, painetun printin ja Internetin välityksellä useilla kielillä.
Tokion tapahtumassa katseltiin edellisen Saksan G8-kokouksen vastustajien leiristä kuvattua dokumenttia, ja sen jälkeen Tsuchiya näytti lyhyitä videoklippejä, joita G8-kritisoijat ovat jo luoneet. Esimerkiksi seuraavassa, humoristisessa klipissä on otettu Japanin edellisen pääministeri Aben tervetuloa Japaniin -puhe, ja miksattu matkailuvideoon mukaan G8-vastaisia mielenosoituksia.
http://tv.g8medianetwork.org/?q=ja/node/146
Seuraavassa klipissä on käytetty hyväksi kaikkien japanilaisten tuntemaa Perryn mustien laivojen kuvastoa:
http://tv.g8medianetwork.org/?q=ja/node/147
Kaikki klipit eivät toki tavoittele yleisöään ironian keinoin, vaan webbisaitilla on myös erilaisia haastatteluja ja raportteja.
Hirasawa kertoi, että kolmen Sapporoon perustettavan ja kahden Toya-järvellä sijaitsevan mediapisteen perustamislupa vaati hieman strategista neuvottelua. Tilat onnistuttiin kuitenkin saamaan, koska media-aktivistipuoli korosti Sapporon kaupungille, että jos se ei anna kriittiselle puolelle tiloja, seuraa vain enemmän sekaannusta ja Sapporon imagokin muuttuu huonoksi maailman silmissä.
Kriittistä G8-uutisointia voi G8 Lake Toya -kokouksen aikana seurata tästä, japanin- ja englanninkielisestä linkistä:
EIJA'S J-MOVIE BLOG
Konnichiwa! Tämä on Aasian ystävien yhteydessä toimiva Eija Niskasen japanilaisen elokuvan ja animen blogi, ja heitänpä sinne jonkun TV-ohjelmauutisenkin. Kun olen asustellut vuositolkulla Japanissa ja seuraan maan elokuvatapahtumia, ajattelin pistää jotain uutisia ja ajatuksia ylös. Toivottavasti niistä on iloa muille elokuvan ja Japanin ystäville! Saigo made go-yukkuri goran kudasai!
Pieni huomautus: pyrin kirjoittamaan japanilaiset nimet maan tyyliin sukunimi ensin, etunimi sitten.
Kassakoneella kahisee
Yhdeksi kesän box office -hitiksi näyttää nousevan Mitani Kokin ( ohjaajan etunimen kanjit tarkoittavat 'onnellinen' ja 'tyytyväinen', mikä onkin tälle hyväntuuliselle ihmiselle oiva nimi) uusin komedia Magic Hour/ Za majikku awâ . Elokuva avasi täysille saleille 7.6., ja sitä edellisellä viikolla Mitani ja elokuvan päätähti Sato Koichi olivat niin ahkerasti vieraina eri TV-viihohjelmissa, että kun käänsi kanavan yhdelle, olivat siellä Mitani ja Sato juttelemassa urastaan, seuraavana iltana Mitani lauloi karaokea toisella kanavalla, ja käväisi myös keskustelemassa englannin kielen käyttökokemuksestaan NHKn Eigo de shaberanai to (Jos ei puhu englantia) -ohjelmassa.
Mitani kouluttautui teatteriohjaajaksi, mikä selittää hänen elokuviensa teatterinomaisuuden. Hän sijoittaa tapahtumat yhteen suljettuun tilaan, ja kuvaa mielellään pitkinä otoksina antaen näyttelijöiden tehdä kohtaukset teatterilliseen jatkuvaan tyyliin. Ja kaikki ovat komediallisia, aina ensimmäisestä, valamiehistoistuntoa kuvaavasta 12nin nio yasashii Nihonjin/12 Gentle Japanese (1991) alkaen. Elokuva oli tietysti muunnos amerikkalaisesta elokuvasta 12 Angry Men . Tunnetuin maailmalla on Radio no jikan/Welcome Back, Mr. McDonald (1997), jossa radioasemalla joudutaan tekemään livenä radiokuunnelma, tietysti hassuin lopputuloksin. Nykyistä edellinen, The Uchoten Hotel (2006) viittasi Greta Garbo -elokuvaan Grand Hotel .
Magic Hour käynnistyy nuoren miehen yrityksellä päästä eroon veloistaan paikalliselle yakuza-pomolle ja samalla pelasta ihastus yakuzan otteesta lupaamalla hommata kontaktin hitmaniin - jollaisia hän ei tietenkään tunne. Hän keksii palkata tuntemattoman näyttelijän nimeltä Murata esittämään hitmania. Muratalle hän väittää kyseessä olevan elokuvan kuvauksen, ja hän itse on muka ohjaaja. Kuten arvata saattaa, tilanteesta seuraa mukavasti kommelluksia ja sekaannuksia, ja vierailemassani näytöksessä yleisöllä oli hauskaa.
Mitani on keksinyt laittaa päänäyttelijät normaalista vastakkaisiin rooleihin. Murataa esittävä Sato Koichi näyttelee yleensä machomiehiä, nyt hän näyttelee komediallisesti kurjaa näyttelijää, joka yrittää esittää machonäyttelijää. Sato näyttää nauttivan revitellessään roolissa. Vastaavasti tiukkana yakuzapomona on Nishida Toshiyuki, joka tekee paljon komedioita, mukaanluettuna ties monenteenko osaan kerinnyt Tsuribakanisshi -sarjaa.
Leffassa vilahtelee pienissä cameo-rooleissa omana itsenään joukko tunnettuja kasvoja, mm. edesmennyt ohjaaja Ichikawa Kon esittää itseään, samoin SMAP-yhtyeen Katori Shingo laulelee kadunkulmassa kitaroineen samaa laulua, mitä lauleli Uchoten Hotelissa . Murata istuu jatkuvasti leffateatterissa katsomassa yh uudelleen lempparielokuvaansa, joka on tehty 50-luvun elokuvien tyyliin. Magic Hour onkin lopulta rakkaudentunnustus elokuvalle ja sen tekijöille.